Valtarakenne

Astuin ruotsinlaivalla hissiin viideltä aamuyöllä. Laiva keinui, natisi ja tömähteli aallokossa niin etten saanut enää nukuttua. Hissin ovet sulkeutuivat ja avautuivat uudelleen lähtökerroksessa. Eteeni ilmestyi varsin komea nuorimies, joka sanoi minulle sekunnin päästä tapaamisestamme; "Come here". Vastasin; "No, I´m going up", ja painoin nappia. Sulkeutuvien ovien välistä katsoivat hämmästyneet nappisilmät. "O-ok", sanoi jätkä ja minä jäin hissiin kihisemään. Vaikka olen kuullut paljon pahempaakin aamuyön gigoloilta, minua jurppi huimaavasti tätä tilannetta laajempi kulttuurinen kokonaisuus; että on ihan normaalia varsinkin tuollaisessa paikassa tuollaiseen aikaan, että miehet komentelevat vieraita naisia tuolla tavalla, aivan luontevasti. Aiemmin olen ollut sillä lailla hyvin kasvatettu tyttö että olisin vastannut kohteliaammin. Elämänkokemukseni on kuitenkin onneksi vihdoinkin opettanut, että tämän kaltaisissa tilanteissa tämän kaltaisilla miehillä on ällistyttävä kyky tarttua pieneenkin kohteliaisuuteen tai positiiviseen eleeseen ja jatkaa tilannetta vaikka maailman tappiin asti. Ja se on hirveän väärin!! Miehen kadehdittava itseluottamus kumpusi käsittääkseni ihan vain miehen seksuaalikulttuurisesta asemasta suhteessa naiseen. Kyseessä oli tässä olettaakseni latinokulttuurin kasvatti, mutta kyllä suomalaismiehetkin - etenkin päissän ruotsinlaivalla - osaavat, joten millään seksuaalikulttuurin eroavaisuuksilla ei koko asiaa voi selittää. Kuinka on mahdollista, että moinen valta-asetelma elää kulttuurissamme (erityisesti ruotsinlaivalla) tänäkin päivänä niin elinvoimaisena, vaikka feminismi ja tasa-arvo on aikaa sitten keksitty!!

Löylyä

Iltasanomat kehtasikin tiedustella: "Uskaltaisitko sekasaunaan?"

Musta on ihanaa käydä kaikissa mahdollisissa erilaisissa saunoissa enkä ujostele sekasaunassakaan. Jos valikoi seuransa liian tarkkaan, jää helposti paitsi monista ihmeistä!

Ihminen on saunassa yleensä aidoimmillaan - tuttu tai vieras, nuori tai vanha, mies tai nainen tai jotain muuta! Jos on itse valmis riisumaan vaatteiden lisäksi egonsa niin voi odottaa sitä muiltakin ja kohdata kauniita alastomia ihmisiä myös henkisessä lämmössä. (Tätä todistaa muuten myös loistava dokkari Miesten Vuoro, joka kannattaa ehdottomasti etsiä katsottavaksi jostain jollei ole sitä nähnyt.)

Minusta saunominen on myös erityisen positiivinen osa suomalaisuutta, kaunis rituaali jonka harjoittamisesta ja jakamisesta voidaan syystä olla vähän jopa ylpeitä ja kansallistuntoisia.

En tiedä onko niin että me likinäköiset ollaan vaan onnellisen tiedottomia kaikesta väitetystä pöyristyttävästä pervoilusta ja arvostelevista katseista mitä saunoissa kuulemma esiintyy yhtenään (niiden mukaan jotka eivät sinne tohdi itse tulla), mutta meikä ainakin saunoo ilolla ja riemulla lähes millä hyvänsä porukalla.

Olen ollut saunassa ainakin:

- Luonnonsuojelijoiden kanssa helsinkiläisillä luontotaloilla meren äärellä Harakassa ja Meriharjussa
- Vanhojen tehtaiden isoissa laitosmaisissa työntekijöiden saunoissa, joista tosin moni ei enää lämpiä
- Naistensaunoissa uimahalleissa ja maauimaloissa, esim. Helsingin Yrjönkadulla, missä uidaankin alasti
- Poikain saunaseurassa
- Työkaverien kanssa
- Lasten ja aikuisten kanssa tyylikkään modernissa kaupunkisaunassa Töölön kattojen yllä
- Pilkkopimeässä, kuuman kivikasan ympärille rakennetussa majasaunassa Suomen ainoan vuonon rannalla
- Telttasaunassa vieraassa humaltuneessa pihafestariseurassa omenapuiden alla
- Hylätyn ja sittemmin vallatun teatterin saunassa punkkarien kanssa
- Vanhan kirkon ullakkosaunan rauhassa
- Puusaunassa äidin kanssa
- Helsingin Kallion yllä saunassa ja katolla allasbileissä puhalletuissa muovialtaissa
- Kaverien kerrostalojen saunoissa ja uima-altaallakin
- Tuttujen omakotitalojen erilaisissa vaatimattomissa ja prameissa saunoissa ja saunaosastoissa
- Talkoovoimin rakennetun yhteisöpihasaunan avajaisissa
- Jonkun vieraan firman rekkakuskien lepohuoneiston pienessä sähkösaunassa moottoritien varrella
- Suomenruotsalaisessa savusaunassa
- Kylpylän turkkilaisessa höyrysaunassa missä oli miehiä ja naisia ja tuoksui mintulle
- Eri ystävien monenlaisissa mökkisaunoissa, joissa ollaan uitu avannossa, kieritty hangessa tai nurmikolla tms
- Venäläisen uimahallin saunassa uikkarit päällä häveliäästi ja järjestyksessä
- Kansainvälisten primitivistihippien kanssa metsässä jurttasaunassa, yltäpäältä luonnonsavella valeltuna
- Baarin alakerran kabinetin saunassa osin tutulla bileporukalla
- Puusaunassa karussa luonnonkauniissa saaristossa missä tähtitaivas on huiman kirkas ja hiljaisuus huumaava
- Teatteriryhmän kanssa ahtaasti porealtaassa ja saunassa
- Oriveden opiston saunassa
- Helsingin Erottajan yllä kaari-ikkunasaunassa, mistä saattoi mahallaan maaten katsella ratikoita lumessa
- Kahden kaatuneen puun juurakoiden väliin rakennetussa festarisaunassa
- Mieheni kanssa kaksin, ja lasten synnyttyä koko perheen voimin kotitalon saunavuorossa
- Koiran kanssa monilla ylälauteilla
- Yksin pitkälläni ajatuksissani

Toisaalta yksin saunominenhan onkin ihan oma juttunsa!!

Ei se kysymys taidakaan olla siitä kenen kanssa uskaltaa/haluaa tai ei uskalla/halua saunoa, vaan siitä nauttiiko saunomisesta ylipäänsä. Suomalaisuuteen kai kuuluu että pitäisi tykätä saunoa. Mitä innokkaampi saunoja on, sitä vähemmän valikoi seuraansa. Sillä mittarilla suomalaisuuteni lienee oikein pesunkestävää, vaikka en muuten erityisesti kansallisudellani liehukaan. Buahahahaaaa! :D

Tässäpä joidenkin saunatunnelmaa:

Lentävä lautanen

Eräänä kesäisenä päivänä pyöräilimme lauman kanssa Helsingin Keskuspuistossa.

Oli helteinen sää ja olimme juoneet jo kaiken mukaan ottamamme veden, joten pysähdyimme urheilupuiston pukuhuoneille täyttämään vesipulloja.

Kysäisimme lasin takana istuvalta ukkelilta, löytyisikö koiralle jotain vesikuppia että saisi paremmin juodakseen. Mies toi avuliaasti syvän lautasen, jonka koira mielellään tyhjensikin raikkaasta vedestä tuossa tuokiossa.

Palauttaessamme astiaa herra ukkeli ei huolinut sitä takaisin. "Kun siitä on eläin juonut niin voiko sitä nyt enää käyttää.. Heittäkää pois vaan", sanoi ukkeli. Hölmistyneenä pakkasimme petoeläimen käyttämän, saastuneen, joskin ulkoisesti petollisen sievän ja lujatekoisen ruokailuvälineen fillarin koriin ja jatkoimme seikkailujamme.

Kotona pesimme astian. Tänäkin päivänä juhlistaa kyseinen esine kattaustamme aamiaispödässä tai lounaalla muistuttaen lämpöisestä päivästä, jona jano spesismistä huolimatta sammui.

Bussissa

Pimeänä syysiltana astuin Silkyn kanssa lähes täpötäyteen bussiin. Istuttiin kahden vastakkaisen penkkiparin muodostamaan avarampaan paikkaan, missä koira mahtuu mukavammin lattialle. Ensimmäiset vauvan- ja äitiysvaatteet, joita sain J:lta mukaani melkomoisen läjän, pidin sylissäni, vaikka oli erittäin ahdasta. Muuta paikkaa ei kertakaikkiaan ollut tarjolla. Vastapäätä istuva nuori nainen puhui puhelimeen; "Mun täytyy ehkä siirtyy ku tähän tuli koira". Nainen ei kuitenkaan siirtynyt, ja kun hän lopetti puhelun, kysyin onko hän allerginen. Nainen myönsi olevansa, ja bongasin, että oven vierestä vapautui yksittäinen, sivusuuntaan asetettu penkki. Siirryimme Silkyn ja vaatekassien kanssa sinne. Silky ahtautui esimerkillisen siististi jalkojeni alle, kun tavarat matkustivat sylissäni. Mahduimme yllättävän näppärästi siihen.
Vastapäätä istui hunnutettu nainen pienen poikansa kanssa. Poika kiinnostui Silkystä kovin ja osoitteli sitä. Äiti kertoi vieraalla kielellä mitä koira sanoo ja poika toisti. He molemmat katsoivat minuun ja hihittivät. Hymyilin. He juttelivat koirasta koko matkan ja hymyilivät minulle ja Silkylle. Silky istui rauhallisena ja kilttinä ja esimerkillisenä koirana kiinnittämättä kummempaa huomiota kehenkään. Kun nousin bussista, pieni poika vilkutti varovasti ja sanoi: "Bye-bye!". Vilkutin takaisin.

Diaspora/ Sasha & Martin

Liityin tuossa Diasporaan viimein. Ei ollut helppoa, sinne ei loppukesästä vielä liitytty ihan tuosta vaan. Piti lähettää pyyntö ja sitten odotella kutsua sisään.

Odottelin pitkään, kunnes sain sähköpostia, jossa kiitettiin kiinnostuksesta ja kerrottiin, että Diaspora on kyllä ilmainen, mutta voisin tehdä lahjoituksen halutessani, jotta palvelua voitaisi kehittää. Palvelua, jota en ollut päässyt näkemään vielä lainkaan! Suutahdin, ja harkitsin etten menisi koko typerään Diasporaan vaikka saisinkin kutsun.

Toissapäivänä sain sähköpostin, jonka mukaan ystäväni seuraa minua Diasporassa. Se oli jännää, koska tietääkseni en ollut siellä. Liityin kuitenkin, ja ihmettelen nyt miten homma toimii.

Ensivaikutelma on, että melko kivasti. Kaikki tuntuu perustuvan tägeihin, ja Facebookiin verrattuna sosialiseeraus tapahtuu vapaammin, koskapa Diasporassa seurataan ihmisiä kiinnostuksen aiheiden mukaan (vähän kuin IRC-Galleriassa), eikä sen mukaan kenet tunnetaan kuinkakin hyvin.

Omiin kiinnostuksen aiheisiini kuuluu tietysti mm. piirtäminen, joten päätin lähettää ensimmäisen postaukseni sillä aiheella. Valitsin tämän:

 

Kuva on jo vanha. Piirsin sen Málagassa 2004 kuunnellessani poikien musisointia, joka jatkui käytännössä aina.

Pipopäinen tyyppi on Martin ja punkkari etualalla Sasha. He olivat läheisimpiä ystäviäni Espanjassa asuessani. Nykyään en tiedä heistä mitään, heidän antamansa sähköpostiosoitteet ovat vanhentuneet enkä tunne heitä sukunimiltä, jotta voisin etsiä yhteystietoja. Tiedän että he ovat slovenialaisia elämäntapamuusikoita.

Tapasin heidät rannalla, kun kuulin musiikkia ja he kutsuivat minut lähemmäs kuuntelemaan. Ystävystyimme heti.

Martin soitti kerran huilua tuntikausia seisten vyötäröä myöten meressä.

Syntymäpäivänäni pojat herättivät minut aamulla koputtamalla oveen - kun avasin, he lauloivat ja soittivat "happy birthday to you", ja biisi jatkui koko päivän taukoamatta. Tein heille dyykattua vaniljakiisseliä jauheesta, ja kun Martin söi, Sasha soitti ja toisinpäin. Vessassakin he soittivat. Lähdimme ulos, ja eräällä sillalla Sasha pyysi minua sulkemaan silmät synttärilahjayllätystä varten. Suljin silmät, käännyin ja kun Sasha sanoi että saan katsoa, näin upean sateenkaaren Málagan yllä. "Happy birthday", pojat hihkuivat taas, ja olin hurjan iloinen; oli ollut hyvin kuiva talvi ja olimme toivoneet sadetta. Pian alkoi sataa ja meistä se oli upeaa.

Привет!

Käveltiin Silkyn kanssa Hakuninmaan suuntaan, kun pieni tyttö tupsahti fillarilla siihen ja tervehti: "Привет!" Vastasin yllättyneenä "привет", ja tyttö kysyi suomeksi saako silittää koiraa. Sanoin että kysy Silkyltä ja Silky suostui.

Tyttö selitti, niinkuin minäkin pienenä, että on "yhdessä ulkomaalaisessa koulussa", ettei kukaan sanoisi "ai siinä kommarikoulussa", vaikkei kukaan varmaan enää niin sanoisikaan. Kerroin että minäkin olin pienenä Suomalais-venäläisessä koulussa, asuin Hakuninmaalla ja kuljin koulumatkat pyörällä tätä samaa tietä. Se oli tytön mielestä kivaa.

Hän kertoi, että heillä on kotona koira nimeltä Velvet. Kerroin että Velvet tarkoittaa suomeksi samettia - hassua, mustat koirat Silkki ja Sametti!

Juteltiin niin pitkään että tytön sormet alkoivat palella. Etsittiin hanskoja repusta, muttei löytynyt. Sitten sanoin että nyt kotiin lämmittelemään.