Kivusta

Kaikenlainen kipu on minusta epämiellyttävää. Esimerkiksi venytteleminen on minusta piinallista koska ollakseen tehokasta sen on aiheutettava kipua. Minusta on kummallista että jotkut ihmiset nauttivat kivun tunteesta.

On varmasti kuitenkin tarpeellista tuntea kipua ja opetella käsittelemään sitä - helpottamaan sitä, sietämään sitä kärsivällisesti, iloitsemaan kun se on poissa, oppia elämään sen kanssa.. Inhoan fyysistä kipua, mutta olen kai aika hyvä sietämään sitä jos täytyy.

Synnytykset auttoivat olemaan pelkäämättä kipua. Toisen lapseni synnytin ilman kivunlievitystä ja tavallaan kivusta jäi positiivinen tunne. Toisaalta tiesin että synnytyskipu on ohimenevää ja tervettä kipua, sairauden tai vamman aiheuttamassa fyysiessä kivussa on läsnä henkinen kipu ja pelko kun ei tiedä kuinka pitkään se kestää ja miten pahoin se tuhoaa terveyttä.

Toisen kipuharjoitukseni tarjoilee migreeni. Kipu tuntuu joskus todella tuhoisalta ja pelottavalta, mutta tiedän että mitään fyysistä vahikoa siitä ei aiheudu. Keskityn siis harjoittamaan kärsivällisyyttä, kunnes kipu helpottuu ja katoaa. Ja riemuitsen, kun olo on taas kivuton ja selkeä.

Kiitollisuus terveydestä on kivun mahdollistama. Suuren henkisen kivun ja surun yli pääsyssä minua auttoi myös juuri kiitollisuus kaikesta mikä oli hyvin ja kaunista surusta ja ahdistuksesta huolimatta. Kauniit asiat ikään kuin korostuivat ja suorastaan hehkuivat surun synkkyyttä vasten. Samaan tapaan kuin terveyden tunne on voimakkaimmillaan kovan fyysisen kivun juuri lakattua. Mutta henkinen kipu alkaa usein ennalta arvaamatta ja paranee yleensä huimasti hitaammin kuin fyysinen, siksi se on minusta pelottavampaa.

Valtarakenne

Astuin ruotsinlaivalla hissiin viideltä aamuyöllä. Laiva keinui, natisi ja tömähteli aallokossa niin etten saanut enää nukuttua. Hissin ovet sulkeutuivat ja avautuivat uudelleen lähtökerroksessa. Eteeni ilmestyi varsin komea nuorimies, joka sanoi minulle sekunnin päästä tapaamisestamme; "Come here". Vastasin; "No, I´m going up", ja painoin nappia. Sulkeutuvien ovien välistä katsoivat hämmästyneet nappisilmät. "O-ok", sanoi jätkä ja minä jäin hissiin kihisemään. Vaikka olen kuullut paljon pahempaakin aamuyön gigoloilta, minua jurppi huimaavasti tätä tilannetta laajempi kulttuurinen kokonaisuus; että on ihan normaalia varsinkin tuollaisessa paikassa tuollaiseen aikaan, että miehet komentelevat vieraita naisia tuolla tavalla, aivan luontevasti. Aiemmin olen ollut sillä lailla hyvin kasvatettu tyttö että olisin vastannut kohteliaammin. Elämänkokemukseni on kuitenkin onneksi vihdoinkin opettanut, että tämän kaltaisissa tilanteissa tämän kaltaisilla miehillä on ällistyttävä kyky tarttua pieneenkin kohteliaisuuteen tai positiiviseen eleeseen ja jatkaa tilannetta vaikka maailman tappiin asti. Ja se on hirveän väärin!! Miehen kadehdittava itseluottamus kumpusi käsittääkseni ihan vain miehen seksuaalikulttuurisesta asemasta suhteessa naiseen. Kyseessä oli tässä olettaakseni latinokulttuurin kasvatti, mutta kyllä suomalaismiehetkin - etenkin päissän ruotsinlaivalla - osaavat, joten millään seksuaalikulttuurin eroavaisuuksilla ei koko asiaa voi selittää. Kuinka on mahdollista, että moinen valta-asetelma elää kulttuurissamme (erityisesti ruotsinlaivalla) tänäkin päivänä niin elinvoimaisena, vaikka feminismi ja tasa-arvo on aikaa sitten keksitty!!

Löylyä

Iltasanomat kehtasikin tiedustella: "Uskaltaisitko sekasaunaan?"

Musta on ihanaa käydä kaikissa mahdollisissa erilaisissa saunoissa enkä ujostele sekasaunassakaan. Jos valikoi seuransa liian tarkkaan, jää helposti paitsi monista ihmeistä!

Ihminen on saunassa yleensä aidoimmillaan - tuttu tai vieras, nuori tai vanha, mies tai nainen tai jotain muuta! Jos on itse valmis riisumaan vaatteiden lisäksi egonsa niin voi odottaa sitä muiltakin ja kohdata kauniita alastomia ihmisiä myös henkisessä lämmössä. (Tätä todistaa muuten myös loistava dokkari Miesten Vuoro, joka kannattaa ehdottomasti etsiä katsottavaksi jostain jollei ole sitä nähnyt.)

Minusta saunominen on myös erityisen positiivinen osa suomalaisuutta, kaunis rituaali jonka harjoittamisesta ja jakamisesta voidaan syystä olla vähän jopa ylpeitä ja kansallistuntoisia.

En tiedä onko niin että me likinäköiset ollaan vaan onnellisen tiedottomia kaikesta väitetystä pöyristyttävästä pervoilusta ja arvostelevista katseista mitä saunoissa kuulemma esiintyy yhtenään (niiden mukaan jotka eivät sinne tohdi itse tulla), mutta meikä ainakin saunoo ilolla ja riemulla lähes millä hyvänsä porukalla.

Olen ollut saunassa ainakin:

- Luonnonsuojelijoiden kanssa helsinkiläisillä luontotaloilla meren äärellä Harakassa ja Meriharjussa
- Vanhojen tehtaiden isoissa laitosmaisissa työntekijöiden saunoissa, joista tosin moni ei enää lämpiä
- Naistensaunoissa uimahalleissa ja maauimaloissa, esim. Helsingin Yrjönkadulla, missä uidaankin alasti
- Poikain saunaseurassa
- Työkaverien kanssa
- Lasten ja aikuisten kanssa tyylikkään modernissa kaupunkisaunassa Töölön kattojen yllä
- Pilkkopimeässä, kuuman kivikasan ympärille rakennetussa majasaunassa Suomen ainoan vuonon rannalla
- Telttasaunassa vieraassa humaltuneessa pihafestariseurassa omenapuiden alla
- Hylätyn ja sittemmin vallatun teatterin saunassa punkkarien kanssa
- Vanhan kirkon ullakkosaunan rauhassa
- Puusaunassa äidin kanssa
- Helsingin Kallion yllä saunassa ja katolla allasbileissä puhalletuissa muovialtaissa
- Kaverien kerrostalojen saunoissa ja uima-altaallakin
- Tuttujen omakotitalojen erilaisissa vaatimattomissa ja prameissa saunoissa ja saunaosastoissa
- Talkoovoimin rakennetun yhteisöpihasaunan avajaisissa
- Jonkun vieraan firman rekkakuskien lepohuoneiston pienessä sähkösaunassa moottoritien varrella
- Suomenruotsalaisessa savusaunassa
- Kylpylän turkkilaisessa höyrysaunassa missä oli miehiä ja naisia ja tuoksui mintulle
- Eri ystävien monenlaisissa mökkisaunoissa, joissa ollaan uitu avannossa, kieritty hangessa tai nurmikolla tms
- Venäläisen uimahallin saunassa uikkarit päällä häveliäästi ja järjestyksessä
- Kansainvälisten primitivistihippien kanssa metsässä jurttasaunassa, yltäpäältä luonnonsavella valeltuna
- Baarin alakerran kabinetin saunassa osin tutulla bileporukalla
- Puusaunassa karussa luonnonkauniissa saaristossa missä tähtitaivas on huiman kirkas ja hiljaisuus huumaava
- Teatteriryhmän kanssa ahtaasti porealtaassa ja saunassa
- Oriveden opiston saunassa
- Helsingin Erottajan yllä kaari-ikkunasaunassa, mistä saattoi mahallaan maaten katsella ratikoita lumessa
- Kahden kaatuneen puun juurakoiden väliin rakennetussa festarisaunassa
- Mieheni kanssa kaksin, ja lasten synnyttyä koko perheen voimin kotitalon saunavuorossa
- Koiran kanssa monilla ylälauteilla
- Yksin pitkälläni ajatuksissani

Toisaalta yksin saunominenhan onkin ihan oma juttunsa!!

Ei se kysymys taidakaan olla siitä kenen kanssa uskaltaa/haluaa tai ei uskalla/halua saunoa, vaan siitä nauttiiko saunomisesta ylipäänsä. Suomalaisuuteen kai kuuluu että pitäisi tykätä saunoa. Mitä innokkaampi saunoja on, sitä vähemmän valikoi seuraansa. Sillä mittarilla suomalaisuuteni lienee oikein pesunkestävää, vaikka en muuten erityisesti kansallisudellani liehukaan. Buahahahaaaa! :D

Tässäpä joidenkin saunatunnelmaa:

Lentävä lautanen

Eräänä kesäisenä päivänä pyöräilimme lauman kanssa Helsingin Keskuspuistossa.

Oli helteinen sää ja olimme juoneet jo kaiken mukaan ottamamme veden, joten pysähdyimme urheilupuiston pukuhuoneille täyttämään vesipulloja.

Kysäisimme lasin takana istuvalta ukkelilta, löytyisikö koiralle jotain vesikuppia että saisi paremmin juodakseen. Mies toi avuliaasti syvän lautasen, jonka koira mielellään tyhjensikin raikkaasta vedestä tuossa tuokiossa.

Palauttaessamme astiaa herra ukkeli ei huolinut sitä takaisin. "Kun siitä on eläin juonut niin voiko sitä nyt enää käyttää.. Heittäkää pois vaan", sanoi ukkeli. Hölmistyneenä pakkasimme petoeläimen käyttämän, saastuneen, joskin ulkoisesti petollisen sievän ja lujatekoisen ruokailuvälineen fillarin koriin ja jatkoimme seikkailujamme.

Kotona pesimme astian. Tänäkin päivänä juhlistaa kyseinen esine kattaustamme aamiaispödässä tai lounaalla muistuttaen lämpöisestä päivästä, jona jano spesismistä huolimatta sammui.

Sosiaalisten Oikeuksien Karkauspäivä 29.2.2012

Sosiaalisten Oikeuksien Karkauspäivä kuplantäyttöineen meni lopulta hyvin, vaikka jännitystä piisasi!

Sää oli edellisen päivän lumimyräkän jälkeen onneksi tyyni ja aurinkoinen, mutta päänvaiva ei loppunut suinkaan säähän.

Ensin pelotti ettei ehditä täyttää kuplaa siihen mennessä kun mielenosoitus saapuu Senaatintorille. Köydet oli solmussa ja mietittiin siinä porukalla kuinkas se alppiperhonen sidottiinkaan..

Söpö joukkoliikennetyttö tuli haastamaan meitä järkevään kaupunkiliikkumiseen lippulappuineen ja ohikulkijoille piti samalla ystävällisesti kertoa mitä me tehdään, ja siinä meni tietysti laskut sekaisin. Aggregaatin käynnistys oli samanlainen show kuin normaalisti, ja puhelin soi kahden minuutin välein, mutta lopulta saatiin kaikki kuntoon.

Ehdittiin hyvin täyttää pallo ennen mielenosoituksen saapumista, sillä puhallin olikin odotettua tehokkaampi. Se oli tuulialttiin, tempoilevan  puolitäyttövaiheen kannalta hyvä juttu, mutta puhallin oli silti melkein liiankin tehokas. Nimittäin, vaikka jätettiin huoltoluukku avoimeksi, kuplan alkaessa olla täysi kuului yllättäen pari pamausta ja koko teos oli vähällä revetä halki juuri kun yleisömme pääsi paikalle.

 

Sännättiin Sannin kanssa teippaamaan saumoistaan ratkennutta napaa ja onnistuttiin kuromaan pahin repeämä kiinni räpin soidessa ja punalippujen liehuessa ympärillä. Moni tarjoutui ystävällisesti avuksi, mutta homma hoitui yllättävänkin hyvin kahdestaan kuplanrakennusprojektin aikana karttuneiden jeesusteipinlujien teippaustaitojen turvin. Repeämä täytyi kuitenkin vielä teipata myös sisäpuolelta, jotta se kestäisi koko tapahtuman ajan, joten menin Yakun avustamana sisälle kuplaan melko korkealla sijaitsevasta huoltoaukosta ja teippasin sisäpuolen kuntoon.

Yaku juonsi tilaisuutta, eikä ehtinyt auttaa mua ulos kuplasta. Ulkopuolella oli paljon tuttuja ja pullakahvit ja musiikkiesityksiä, mutta en päässyt niiden luo, koska olin Sosiaalisten Oikeuksien Kuplassa vankina! Mietin että tältä tuntuu olla syrjäytetty. Siitä tuli mun spontaani syrjäytymisperformanssi.

 Onneksi Yaku toi välillä kuumaa mehua ja voileipää, ettei siellä nyt aivan kurjaa ollut kuitenkaan. Aloin jopa viihtyä! Väkijoukko lippuineen näkyi utuisena muovisenämän läpi ja Silky kävi välillä tuuppimassa kuplaa tassulla ja kuonolla mun kohdalta. Olisi halunnut kuplaan mun luo, mutta ei se olisi siellä kauaa viihtynyt.

Mikä se sitten oikein on, se "sosiaalisten oikeuksien kupla"?

No sosiaalisista oikeuksista puhutaan paljon. Parannuksia luvataan, ja näennäisesti Suomessa kaikki voivat hyvin. Kuitenkin täällä on paljon erityyppistä syrjäytymistä ja tärkeät toimet pulassa olevien auttamiseksi jäävät usein käytännössä toteuttamatta varojen puutteen tai muun takia.

Tapahtuman päävaatimukset kuuluivat siis näin: Lisää resursseja nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn, kohtuuhintaisia asuntoja, sekä perustuloa tukiviidakon sijaan. Eniten apua tarvitsevilla ei usein riitä voimia paperisotaan, ja tilanne vaikeutuu entisestään. 

Siksi siis pyöreä, kuplamainen rakennelma.

Asunnottomuudesta, perustulosta ja muistakin aiheista pidettiin karkauspäivänä puheita useiden eri puhujien toimesta, ja välillä kuultiin musaa. Jontti yhtyeineen oli tosin myöhässä.

Onneksi Yaku on hyvä viihdyttämään yleisöä, ja hehkutti mm. sitä, kuinka meille luvattiin pienenä, että 2000-luvulla on sitten lentäviä autoja ja jokaisella mahdollisuus sellaiseen työhön josta nauttii, koska koneet hoitaa kaikki ikävät hommat. Kuitenkin nykyään autot pysyy maassa ja töitä on tehtävä enemmän kuin koskaan! Täytyykö meidän odottaa lentäviä autoja ennenkuin perustulo tulee kysymykseen? Vai miten olisi perustulo nyt! 

Kun asiapitoinen sanottava alkoi loppua mutta Jonttia ei vaan näkynyt ja yleisö oli yhä kuulolla, Yaku keksi että  väliaikaohjelmana Silky voisi esittää temppuja. Yaku pyysi Silkyn aukealle mikrofonin kautta, ja Silky tuli heti. Yaku pyysi Silkyä istumaan ja antamaan tassun. Helppo nakki Silkylle. Yleisö huokaili ihastuksissaan. Toinen tassu meni jo vaikeaksi. Yleisö jännitti, ja kun toinen tassu nousi, Silky sai valtavat aplodit 300 mielenosoittajalta! Hihkuin yksinäni ylpeänä kuplassa, vaikka en nähnytkään aukiolle saakka. Ja sieltä se Jontti jo saapuikin mikin varteen ja veti hienon keikan, vaikka ei kaikki mennyt heidänkään yhtyeellä niinkuin Strömsössä.

Lopuksi kupla tyhjennettiin väkijoukon katsellessa. Kun tapahtumakutsussa luki niin isolla: "PUHKAISTAAN SOSIAALISTEN OIKEUKSIEN KUPLA!!", niin tottakai ihmiset hihkuivat heti ison kuplan nähdessään Senaatintorilla, että joko se kohta puhkaistaan!

 

 Yakupin alkuperäisen idean taustalla oli ajatus hauskojen ilmatäytteisten rakennelmien toteuttamisesta ja käyttämisestä toistuvasti esim.  riemukkaissa kesäriennoissa. Emme siis olleet  aikeissa puhkaista kuplaa, eikä se olisi kovin dramaattisesti puhjennutkaan, ihan teknisistä syistä.

Onneksi pari viimeistä puhujaa, viimeisimpänä Yakup itse, hillitsivät yleisön intoa puhkaisemisen suhteen huomauttamalla, ettei sosiaalisten oikeuksien kuplan, kuten tämän muovisenkaan kuplan puhkeaminen tapahdu dramaattisen räjähdysmäisesti, vaan hitaasti hiipuen ja kokoon lässähtäen lähes ääneti, ilman että sitä huomaakaan, jollei katso tarkkaan. :)

Kuuhulluutta

Uskomatonta, mutta totta, että kaukana on suunnaton tulipallo, niin valtava ja voimakas, että se valaisee ja lämmittää tätäkin planeettaa.
Silloinkin, kun ollaan varjon puolella ja maa on kimaltavan hangen peittelemä, se valaisee tätä planeettaa kiertävää pyöreää kiveä, joka on sekin niin suuri, että se näkyy ja tuntuu tänne saakka, vaikka tulipalloon tai tähän maailmaan nähden se on aivan pikkuinen.
Se avaruudessa huimia matkoja tehnyt, Kuun kautta heijastunut ja ilmakehässä jääkiteiden seassa valkoiseksi viilenneenä matkannut valo tunkeutuu pimeään huoneeseen kirkkaana ja terävänä säteenä pikkuriikkisestä paperiverhon reiästä ja osuu silmään.
Silmän takana se muuttuu sähköimpulsseiksi tai miksi nyt valo muuttuukaan matkatessaan aivoihin ja muodostuessaan aistimukseksi ja ajatuksiksi ja mielikuviksi, jotka johtavat toisiin, ja taas uusiin.
Koita siinä sitten, pikkuriikkinen ihmisolento, nukkua.

Onneksi on muitakin kuuhulluja.. :)

 

Hissun kissun kerrostalossa

Erilaisissa suomalaisissa pihapiireissä, meidänkin taloyhtiössä, elää tragikoominen naapurikyttäyskulttuuri, joka usein perustuu joko rasismiin tai ikäsyrjintään. Tyypillisesti kyttääjä on vanhempi, auktoriteetteihin ja järjestyksen ylläpitoon kovin viehtynyt herra tai rouva, ja valittaa tyypillisesti vain itseään nuoremmista tai ulkomaalaisista naapureista. Ei toki suoraan, vaan soittelemalla isännöitsijäntoimistoon. Valitusperuste on usein liioiteltu tai keksitty - riittää että kyttääjä on nähnyt, kuullut tai kuvitellut jotain. Huvittavimpia kuulemiani syytöksiä oli esim. se kun eräs pappa kertoi minulle pyykkituvassa, että toinen pyykkikärry puuttuu, koska meidän rapun mustaihoinen mies on varastanut sen - hän oli käynyt sitä vaatimassa takaisinkin, mutta mies ei ollut myöntänyt ottaneensa sitä, tai se kun eräs rouva oli -jälleen pyykkituvassa- minun vuorollani, ja puolustautui syyttämällä virheestään mustalaisia, ja raivosi soittavansa isännöitsijälle. Rapussa kyttääjä on aina asiallisen vaisu jos kohtaa naapureita, eikä missään tapauksessa sano enempää kuin korkeintaan arvokkaasti "hei".

Juuri missään ei asuta niin harvakseltaan eikä juuri missään rakenneta niin hyvin ja äänieristetysti kuin Suomessa, eikä juuri missään ole niin hiljaisia ihmisiä kuin täällä, joten täytyy käyttää mielikuvitusta naapureista valittamiseen.

Málagassa asuin erillisessä kopperossa korkean kerrostalon katolla, näennäisen eristyksissä kaikista kaupungin äänistä. Mekkala oli silti huomattava yötäpäivää, koska rakennustekniikka, arkkitehtuuri ja asumiskulttuuri ovat siellä kovin toista kuin täällä. Espanjassa roikutaan puolittain ikkunasta huutamassa fudismatsin aikana, ja rapussa tungeksitaan päivin juoruilemassa kovaan ääneen, kun kaikki koittavat puhua metelin yli, luoden näin lisää hälinää. Yöllä on paras aika elämöidä, koska päivällä on kesäisin liian kuuma tehdä mitään, joten viis yörauhasta. Asunnot ovat pieniä ja lähekkäin, kadut kapeita, puita ei missään vaimentamassa mökää. Tööttääminen on yleinen ja kivana pidetty harrastus autoillessa. Äänet raikuvat ja kimpoilevat kuilumaisista sisäpihoista, kivilattioista ja marmoriseinistä, yksilasisten ikkunoiden läpi, eikä kukaan valita metelistä, joka ei vaikene koskaan!

Täällä Helsingin lähiöissä ollaan etenkin nyt talvisaikaan kuin huopatossutehtaalla hangen keskellä. Itseäni rauhoittaa kun kuulen sentään joskus että joku on hereillä yöllä tai katsoo piirrettyjä aamulla tai musisoi päivällä tai nauraa hohottaa illalla puhelimeen.. Se on sitä vaisua suomalaista yhteisöllisyyttä. Tietää, ettei ole yksin kylmässä ja pimeässä, vaan naapurit ovat lähellä ja hengissä. Mutta jos väärä henkilö kuulee ääntä toisesta asunnosta, kilkattaa taas isännöitsijäntoimiston puhelin. Rauha senkin virkailijan sielulle, joka joutuu siihen luuriin vastailemaan!

Onneksi täällä asuu nykyään sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa voi jutella mukavia kun törmätään.

Jos nyt naapurista kuuluisi säännöllistä kännitappelua, loputtoman omistautunutta poraamista tai jos siellä treenaisi intohimon hekumalla aloitteleva blackmetal-bändi niin saattaisi alkaa minunkin kankkua hangata. Ehkä siitä voisi silloin mainita asianosaisille, vaikka lapulla postiluukusta, jos olisi vaikea sanoa suoraan.

Kerran teatterityhmämme esiintyi tuossa lähistöllä, ja tultiin katuteatterikiertueen viimeisen näytöksen kunniaksi meille istumaan iltaa. Oli ollut helteinen kesäpäivä ja päätimme istua pihalla. Huolehtien mahdollisesti häiriintyvistä naapureista pyysimme erästä näyttelijätärtä kirjoittamaan suurelle pahville kohteliaan viestin naapureille - sellaisen, missä kehotetaan sanomaan suoraan, jos häiritsemme. Neiti spreijasi tekstin: "TUU EKA AVAUTUU, SOITA SIT VAST KYTÄT".

Kukaan ei tullut avautuu, eikä soittanut kyttiä. Jokunen naapuri kävi naureskelemassa pyynnölle. 

Dress-tease pakkassäille

Feissariajoilta jäi mulle pukeutumistapoja jotka on aika pop nyt kun ulkona on -20°C, vaikkei olisikaan menossa mihinkään kauas.

Koko homma alkaa rasvaisesti; eka siis paksua rasvaa naamaan ja käsiin, ja huulirasvaa, ehkä myös jalkavoidetta. Sit päästään pukeutumaan: eka luonnonkuituiset alusvaatteet, mahd. isot, ja sukkanauhat ja pitkät puuvillasukat. Sitten hiukan väljät pyjamahousut, mieluusti silkkiä tai muuta ulkopuolelta liukasta kangasta, ja sellainen villainen tuubijuttu vyötärölle, alaosa pyjamahousujen alle. Ohut villainen aluspaita. Säärystimet polvesta nilkkaan, ja housut, mieluusti vuorelliset ja villaa. Villapaita, jonka hihat yltää sormien yli, ehkä poolokaulus. Villasukat. 2-3 pitkää, leveää hametta, pisin alimmaksi, tai vaihtoehtoisesti toppahousut. Paksu, väljä huppari. Varrelliset kengät, joissa villapohjalliset, villahuivi, korvaläpät, pipo, pitkähelmainen toppatakki, lapaset, joiden sisällä villasormikkaat. Taskuun nenäliinaa ja huulirasvaa. Hupparin ja takin huput pipon päälle, hanskojen varret hihaan ja huivi leuan yli. 

Sitten vaan pihalle! :D

Krinoliini

 

 Akryyli pingoittamattomalle kankaalle, 2006

Maalasin tämän kuvan taiteilijaseura Connex24h:n näyttelyä varten, joka järjestettiin Kannuksen Galleria Justuksessa vuonna 2006. En ollut tavannut muita näyttelyyn osallistuvia taiteilijoita livenä ollenkaan, yhden heistä tunsin netin kautta.

En tiennyt mitä näyttelyyn haluttiin, joten päätin hätäpäissäni maalata valokuvan, jonka olin ottanut siskostani jokin aika aiemmin, ja josta pidin kovasti. Kuvassa sisko seisoo keittiössäni vanhojentanssimekkoni krinoliini päässään.

Kannus on Helsingistä katsoen varsin kaukana, mutta jäätävän kylmänä avajaispäivänä matkustin junalla sinne tapaamaan muita. Matka oli jännä, en ollut koskaan ennen matkustanut pitkänmatkanjunalla. Perillä galleriassa oltiin ihmeissään kun saavuin. Kävi nimittäin ilmi, että netissä oli ilmoitettu avajaispäivä väärin. Käynnissä oli vasta ripustus. Sain kutsun jäädä yöksi lähistölle, jotta voisin osallistua avajaisiin seuraavana iltana. En voinut jäädä, ja harmitti että olin ostanut kalliin junalipun turhaan. Lohdutukseksi sain ripustaa työni itse - myös sen yhden, jonka jury oli aikonut pudottaa näyttelystä. Katsottiin että valot osuivat kauniisti ja kaikki oli aloillaan, ja sitten lähdin 30 asteen pakkasessa takaisin surrealistisen hiljaiselle juna-asemalle, jossa kuulin jäätyneiden ripsienikin rasahdukset kun räpäytin silmiäni. Junan kuuli jo uskomattoman kaukaa, ja sen ääni voimistui voimistumistaan kunnes lopulta juna oli siinä ja vei minut takaisin kotiin.

Alkuperäinen kuva on mustavalkoinen ja myös korkeakontrastinen, mutta maalauksessa liioittelin kontrastia vielä hiukan. Maalaus on suurikokoinen, arviolta pari metriä leveä, vaikka kuvan perusteella kokoa on vaikea hahmottaa.

Teos on myytävänä sopivalle ostajalle, joskaan ei aktiivisessa myynnissä.

Olispa kylpyamme!

Joskus päätin toivoa kylpyammetta ja uskoa siihen, että se manifestoituu elämääni jos tarpeeksi toivon.

Kävikin niin, että muutin Espanjassa asuntoon, jossa oli kuin olikin kylpyamme! Ihanaa! Tosin kylpyhuoneen ikkuna oli kummallinen lasisäleikkö, joka ei sulkeutunut tiiviiksi ikkunaksi lainkaan. Ei se mitään. Mutta ylimmässä kerroksessa veden paine oli niin onneton, että ammeen täyttäminen kesti tuntikausia. Ei se mitään. Mutta boileri oli sen verran pieni ja kaukana ammeesta, että jos ammeeseen saikin vettä, se oli kylmää. Lisäksi joku neropatti oli asentanut kylppärin pistorasian suihkun ja ammeen välille niin, että kun hana oli auki, vettä valui hissuksiin pistorasiasta sisään. Tämä, paitsi että oli sähköteknisesti eri hasardi juttu, myös aiheutti seinän toiselle puolen kasvavan homeläikän siihen, missä naamani sijaitsi öisin kun nukuin..

Nyt toivon kylpyammetta. johon tulee lämmintä ja puhdasta vettä riittävästi siinä tapauksessa että haluan sitä sinne, ja että vesi poistuu myös ammeesta tarvittaessa asianmukaiseen viemäriin, ja että amme sijaitsee muutenkin asiallisesti sähkö- ja putkivarustellussa tilassa, jossa on lämmin ja siistiä. Pitää nimittäin näemmä olla tarkka siitä mitä ryhtyy manifestoimaan elämäänsä.

Diaspora/ Sasha & Martin

Liityin tuossa Diasporaan viimein. Ei ollut helppoa, sinne ei loppukesästä vielä liitytty ihan tuosta vaan. Piti lähettää pyyntö ja sitten odotella kutsua sisään.

Odottelin pitkään, kunnes sain sähköpostia, jossa kiitettiin kiinnostuksesta ja kerrottiin, että Diaspora on kyllä ilmainen, mutta voisin tehdä lahjoituksen halutessani, jotta palvelua voitaisi kehittää. Palvelua, jota en ollut päässyt näkemään vielä lainkaan! Suutahdin, ja harkitsin etten menisi koko typerään Diasporaan vaikka saisinkin kutsun.

Toissapäivänä sain sähköpostin, jonka mukaan ystäväni seuraa minua Diasporassa. Se oli jännää, koska tietääkseni en ollut siellä. Liityin kuitenkin, ja ihmettelen nyt miten homma toimii.

Ensivaikutelma on, että melko kivasti. Kaikki tuntuu perustuvan tägeihin, ja Facebookiin verrattuna sosialiseeraus tapahtuu vapaammin, koskapa Diasporassa seurataan ihmisiä kiinnostuksen aiheiden mukaan (vähän kuin IRC-Galleriassa), eikä sen mukaan kenet tunnetaan kuinkakin hyvin.

Omiin kiinnostuksen aiheisiini kuuluu tietysti mm. piirtäminen, joten päätin lähettää ensimmäisen postaukseni sillä aiheella. Valitsin tämän:

 

Kuva on jo vanha. Piirsin sen Málagassa 2004 kuunnellessani poikien musisointia, joka jatkui käytännössä aina.

Pipopäinen tyyppi on Martin ja punkkari etualalla Sasha. He olivat läheisimpiä ystäviäni Espanjassa asuessani. Nykyään en tiedä heistä mitään, heidän antamansa sähköpostiosoitteet ovat vanhentuneet enkä tunne heitä sukunimiltä, jotta voisin etsiä yhteystietoja. Tiedän että he ovat slovenialaisia elämäntapamuusikoita.

Tapasin heidät rannalla, kun kuulin musiikkia ja he kutsuivat minut lähemmäs kuuntelemaan. Ystävystyimme heti.

Martin soitti kerran huilua tuntikausia seisten vyötäröä myöten meressä.

Syntymäpäivänäni pojat herättivät minut aamulla koputtamalla oveen - kun avasin, he lauloivat ja soittivat "happy birthday to you", ja biisi jatkui koko päivän taukoamatta. Tein heille dyykattua vaniljakiisseliä jauheesta, ja kun Martin söi, Sasha soitti ja toisinpäin. Vessassakin he soittivat. Lähdimme ulos, ja eräällä sillalla Sasha pyysi minua sulkemaan silmät synttärilahjayllätystä varten. Suljin silmät, käännyin ja kun Sasha sanoi että saan katsoa, näin upean sateenkaaren Málagan yllä. "Happy birthday", pojat hihkuivat taas, ja olin hurjan iloinen; oli ollut hyvin kuiva talvi ja olimme toivoneet sadetta. Pian alkoi sataa ja meistä se oli upeaa.

Привет!

Käveltiin Silkyn kanssa Hakuninmaan suuntaan, kun pieni tyttö tupsahti fillarilla siihen ja tervehti: "Привет!" Vastasin yllättyneenä "привет", ja tyttö kysyi suomeksi saako silittää koiraa. Sanoin että kysy Silkyltä ja Silky suostui.

Tyttö selitti, niinkuin minäkin pienenä, että on "yhdessä ulkomaalaisessa koulussa", ettei kukaan sanoisi "ai siinä kommarikoulussa", vaikkei kukaan varmaan enää niin sanoisikaan. Kerroin että minäkin olin pienenä Suomalais-venäläisessä koulussa, asuin Hakuninmaalla ja kuljin koulumatkat pyörällä tätä samaa tietä. Se oli tytön mielestä kivaa.

Hän kertoi, että heillä on kotona koira nimeltä Velvet. Kerroin että Velvet tarkoittaa suomeksi samettia - hassua, mustat koirat Silkki ja Sametti!

Juteltiin niin pitkään että tytön sormet alkoivat palella. Etsittiin hanskoja repusta, muttei löytynyt. Sitten sanoin että nyt kotiin lämmittelemään.