Vadelmapuu

Viime yönä matkustin täpötäyteen ahdetulla hassulla autolla toisen samanmoisen karavaanin perässä joillekin markkinoille jossain ulkomailla. Poikaystäväni ajoi, mikä ei ollut helppoa kun kuskin paikka sijaitsi jossain takaluukussa muiden takana.

Taisivat vanhempanikin olla siellä torilla, ja koitin tulkata epäselväksi jääneitä kohtia kun äitini osti jotain pientä raidallisesta kangaskattoisesta kojusta saksalaispariskunnalta, joka puhui vähän suomea. (Ei sillä että puhuisin saksaa.) Aukiolla esiintyi kolme nelimetristä, arkaa, selvästi vasten tahtoaan niukkoihin hapsuihin ja röyhelöihin puettua lihaskimppunaista. Mun kävi niitä sääliksi.

Sisällä jossain aulassa lapsuudenystäväni oli ripustanut mulle vadelmapuun (kyllä, vadelmapuun) oksia portaiden kaiteisiin. Istuin portailla ja söin makeita marjoja minkä jaksoin, siirtyen aina askelman alemmas kun edelliset oksat oli syöty tyhjiin. Ystäväni ei itse maistanut marjaakaan.

Syötyäni portaista kaikki keräsin oksat yhteen ja niistä muodostui portaiden alapäähän kokonainen koukeroinen vadelmapuu. Hytkytin sitä niin että kimmeltävän rubiininpunaisia marjoja hehkuvilta oksilta levisi ilmaan keltaista siitepölyä sakeana pilvenä. Koko aula täyttyi siitä ja mua kadutti, miksen tehnyt sitä ulkona. Päätettiin että siitepöly kyllä tarttuu ulos menevien ihmisten vaatteisiin ja kulkeutuu siten luontoon.

Sitten juoksin ison ikkunan luo katsomaan, kun kadulla kulki ohi lehtimyyjä, jonka vierellä kulki tyyppi kärräten isoa läpinäkyvää säiliöllistä vihreää nestettä. Säiliöstä pisti esiin letku, josta tuprusi vihreää savua ilmaan. Savu tuoksui punaiselle, ehkä mansikkaesanssille. Koska tuoksu levisi ikkunan läpi sisätilaan, oltiin varmoja, että siitepölykin pääsisi kyllä ulos ja pihalle kasvaisi aikanaan vadelmapuita.