Taivaallinen stadion

Unessa oli suurta urheilujuhlan tuntua, ja enemmänkin.

Hengattiin jollain taivaallisella stadionilla, missä ruokaa ja vessaan pääsyä sai jonottaa niin kauan, ettei ollut enää nälkä eikä hätäkään. Olin kai järjestämässä massiivista tapahtumaa, jonka yksi pääsupertähdistä, jonkinlainen säihkyvä poliittinen urheilusankari, suuteli minua ohikulkiessaan höyhenenkevyesti huulille kaksi kertaa. Se oli symbolisesti sellainen kunnianosoitus kuin olisi saanut ikuisen viisauden ja puoli valtakuntaa ainakin. Olin hyvin, hyvin onnekas.

Itse juhlallisuudet missasin kun juoksin ympäriinsä järjestelemässä asioita. Tapahtuman ollessa ohi eräs tuttu tyttö, joka myös oli ollut järjestämässä spektaakkelia, huikkasi rättiväsyneenä moimoit ja astui kolmiulotteisilla hopeaglitterisiivillä koristellusta kaariportista ulos mennäkseen kotiin. Pian hän kuitenkin tuli saman portin toiselta laidalta takaisin sisään, naurahti nolostuneena että kuinkas nyt noin eksyi uloskäynnissä, meni takaisin ja tupsahti taas kohta sisään.

Stadionilta ei enää päässytkään pois. Siellä me jouduttaisi viettämään loppu ikuisuus pitkien käytävien varsilla pahaa ja kallista valmisruokaa syöden, sikäli kun sitäkään enää myytäisi asiakasjonojen häivyttyä.

Voihan nenä.