Hissun kissun kerrostalossa

Erilaisissa suomalaisissa pihapiireissä, meidänkin taloyhtiössä, elää tragikoominen naapurikyttäyskulttuuri, joka usein perustuu joko rasismiin tai ikäsyrjintään. Tyypillisesti kyttääjä on vanhempi, auktoriteetteihin ja järjestyksen ylläpitoon kovin viehtynyt herra tai rouva, ja valittaa tyypillisesti vain itseään nuoremmista tai ulkomaalaisista naapureista. Ei toki suoraan, vaan soittelemalla isännöitsijäntoimistoon. Valitusperuste on usein liioiteltu tai keksitty - riittää että kyttääjä on nähnyt, kuullut tai kuvitellut jotain. Huvittavimpia kuulemiani syytöksiä oli esim. se kun eräs pappa kertoi minulle pyykkituvassa, että toinen pyykkikärry puuttuu, koska meidän rapun mustaihoinen mies on varastanut sen - hän oli käynyt sitä vaatimassa takaisinkin, mutta mies ei ollut myöntänyt ottaneensa sitä, tai se kun eräs rouva oli -jälleen pyykkituvassa- minun vuorollani, ja puolustautui syyttämällä virheestään mustalaisia, ja raivosi soittavansa isännöitsijälle. Rapussa kyttääjä on aina asiallisen vaisu jos kohtaa naapureita, eikä missään tapauksessa sano enempää kuin korkeintaan arvokkaasti "hei".

Juuri missään ei asuta niin harvakseltaan eikä juuri missään rakenneta niin hyvin ja äänieristetysti kuin Suomessa, eikä juuri missään ole niin hiljaisia ihmisiä kuin täällä, joten täytyy käyttää mielikuvitusta naapureista valittamiseen.

Málagassa asuin erillisessä kopperossa korkean kerrostalon katolla, näennäisen eristyksissä kaikista kaupungin äänistä. Mekkala oli silti huomattava yötäpäivää, koska rakennustekniikka, arkkitehtuuri ja asumiskulttuuri ovat siellä kovin toista kuin täällä. Espanjassa roikutaan puolittain ikkunasta huutamassa fudismatsin aikana, ja rapussa tungeksitaan päivin juoruilemassa kovaan ääneen, kun kaikki koittavat puhua metelin yli, luoden näin lisää hälinää. Yöllä on paras aika elämöidä, koska päivällä on kesäisin liian kuuma tehdä mitään, joten viis yörauhasta. Asunnot ovat pieniä ja lähekkäin, kadut kapeita, puita ei missään vaimentamassa mökää. Tööttääminen on yleinen ja kivana pidetty harrastus autoillessa. Äänet raikuvat ja kimpoilevat kuilumaisista sisäpihoista, kivilattioista ja marmoriseinistä, yksilasisten ikkunoiden läpi, eikä kukaan valita metelistä, joka ei vaikene koskaan!

Täällä Helsingin lähiöissä ollaan etenkin nyt talvisaikaan kuin huopatossutehtaalla hangen keskellä. Itseäni rauhoittaa kun kuulen sentään joskus että joku on hereillä yöllä tai katsoo piirrettyjä aamulla tai musisoi päivällä tai nauraa hohottaa illalla puhelimeen.. Se on sitä vaisua suomalaista yhteisöllisyyttä. Tietää, ettei ole yksin kylmässä ja pimeässä, vaan naapurit ovat lähellä ja hengissä. Mutta jos väärä henkilö kuulee ääntä toisesta asunnosta, kilkattaa taas isännöitsijäntoimiston puhelin. Rauha senkin virkailijan sielulle, joka joutuu siihen luuriin vastailemaan!

Onneksi täällä asuu nykyään sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa voi jutella mukavia kun törmätään.

Jos nyt naapurista kuuluisi säännöllistä kännitappelua, loputtoman omistautunutta poraamista tai jos siellä treenaisi intohimon hekumalla aloitteleva blackmetal-bändi niin saattaisi alkaa minunkin kankkua hangata. Ehkä siitä voisi silloin mainita asianosaisille, vaikka lapulla postiluukusta, jos olisi vaikea sanoa suoraan.

Kerran teatterityhmämme esiintyi tuossa lähistöllä, ja tultiin katuteatterikiertueen viimeisen näytöksen kunniaksi meille istumaan iltaa. Oli ollut helteinen kesäpäivä ja päätimme istua pihalla. Huolehtien mahdollisesti häiriintyvistä naapureista pyysimme erästä näyttelijätärtä kirjoittamaan suurelle pahville kohteliaan viestin naapureille - sellaisen, missä kehotetaan sanomaan suoraan, jos häiritsemme. Neiti spreijasi tekstin: "TUU EKA AVAUTUU, SOITA SIT VAST KYTÄT".

Kukaan ei tullut avautuu, eikä soittanut kyttiä. Jokunen naapuri kävi naureskelemassa pyynnölle.