Pimeänä syysiltana astuin Silkyn kanssa lähes täpötäyteen bussiin. Istuttiin kahden vastakkaisen penkkiparin muodostamaan avarampaan paikkaan, missä koira mahtuu mukavammin lattialle. Ensimmäiset vauvan- ja äitiysvaatteet, joita sain J:lta mukaani melkomoisen läjän, pidin sylissäni, vaikka oli erittäin ahdasta. Muuta paikkaa ei kertakaikkiaan ollut tarjolla. Vastapäätä istuva nuori nainen puhui puhelimeen; "Mun täytyy ehkä siirtyy ku tähän tuli koira". Nainen ei kuitenkaan siirtynyt, ja kun hän lopetti puhelun, kysyin onko hän allerginen. Nainen myönsi olevansa, ja bongasin, että oven vierestä vapautui yksittäinen, sivusuuntaan asetettu penkki. Siirryimme Silkyn ja vaatekassien kanssa sinne. Silky ahtautui esimerkillisen siististi jalkojeni alle, kun tavarat matkustivat sylissäni. Mahduimme yllättävän näppärästi siihen.
Vastapäätä istui hunnutettu nainen pienen poikansa kanssa. Poika kiinnostui Silkystä kovin ja osoitteli sitä. Äiti kertoi vieraalla kielellä mitä koira sanoo ja poika toisti. He molemmat katsoivat minuun ja hihittivät. Hymyilin. He juttelivat koirasta koko matkan ja hymyilivät minulle ja Silkylle. Silky istui rauhallisena ja kilttinä ja esimerkillisenä koirana kiinnittämättä kummempaa huomiota kehenkään. Kun nousin bussista, pieni poika vilkutti varovasti ja sanoi: "Bye-bye!". Vilkutin takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti